Papinvirassa Urjalassa 35 vuotta
(Julkaistu Urjalan Joulussa 2013)
Oltuani liki neljä vuotta pappina kotiseurakunnassani Suomussalmella (1974-78) heräsi tarve ajatella elämää eteenpäin. Tajuntaan iski ajatus, että jos joskus vuosikymmenien päästä jään eläkkeelle Suomussalmen kappalaisen virasta, kuolen henkisesti köyhänä. Kaipasin elämän avartumista ja uusia virikkeitä. Oli lähdettävä jonnekin. Ei siksi että Suomussalmi olisi henkisesti köyhä paikka elää: olihan siellä oma korpikirjailijansa Ilmari Kianto, paikallisen papin August Benjamin Calamniuksen poika; oli erikoista korpikommunismia, jossa tykättiin veisata virsiä; oli välitöntä ihmisten vuorovaikutusta, jossa ei liikoja toista kyräilty, vaan käytiin oitis juttusille; olihan siellä isä ja äiti… Mutta kutsu kuului jostakin. Lähteä piti. Mielessä muhi jatko-opinnotkin. Kun sitten myöhemmin lähtö koitti, kuvittelin kuulevan takaa Kiannon sanoittaman Kainuun maakuntalaulun säkeen: ”raukat vain menköhöt merten taa”.
Minä ”raukka” tähysin eteläisestä Suomesta kappalaisen virkaa. Samaan aikaan haussa olivat virat Perniössä, Iitissä ja Urjalassa. Arpa lankesi Urjalaan. Kävin perheeni kanssa alkuvuodesta 1978 tutustumassa Urjalaan ja tapaamassa kirkkoherra Keijo Väkevää, joka vilkkaassa vaalissa oli Aarne Arjanheimon jälkeen tullut selkeästi valituksi kirkkoherran virkaan. Käynnistämme jäi mieleen mm. Koiviston kauppa tuossa keskustassa, niin ihmis- ja maanläheinen. Nuorena 28-vuotiaana pappina olin huomattavasti mustavalkoisempi asenteiltani ja ajatuksiltani – niin kuin kai nuorena tulee ollakin – mutta en niin ennakkoluuloinen, että se olisi estänyt käymästä työtoveruuteen lestadiolaiseksi kerrotun kirkkoherran kanssa. Itse oli saanut tartunnan tautiin, jota kutsutaan kristilliseksi uskoksi, viidennen herätysliikkeen parissa ja kainuulainen herännäisyys oli aloittanut hoitavan kasvattamisensa Suomussalmen virkavuosien aikana. Urjala tuntui hyvältä. Sinne pitää päästä.
Aprillipäivänä 1.4.1978 kaikki alkoi. Ensimmäisenä sunnuntaina 2.4. oli tulosaarna ja uuden vainajien huoneen käyttöönottojuhla. Kirkkokahveilla silloinen kirkkovaltuuston puheenjohtaja maanviljelijä Esko Törmä totesi, että urjalalaiset ”silmittelevät” ensi kolme vuotta ja päättävät sitten, ottavatko omakseen vai eivät. No ehkä se kesti kauemminkin. Alkoi kuitenkin tuntua siltä, että kyllä täällä pärjää. Mitä nyt Keijon kanssa saatoimme alkuvuosina vähän saarnoissamme muistaa toisiammekin. Huomasin, että kun seurakuntalaiset hyväksyvät, he ovat myös uskollisia ja pitävät huolta.
Sosiaalinen kontrolli
Mitä se ”silmittely” lieneekin, niin voisin sitä kutsua vaikka sosiaaliseksi kontrolliksi. Pappi on aina lasikaapissa. Ensimmäisinä vuosikymmeninä sen kokemisessa oli negatiivisiakin piirteitä. Pappina elämisen suurimpina haasteina olen kokenut ajattoman työn. Papilla ei siis ole työaikaa tai työaika on 24 tuntia, ihan kummin vain. Jos pappina yrittää repiä aikaa itselleen ja perheelleen, se on revittävä silloin, kun sen saa. Papin roolissa ei ollut alkuvuosina totuttu siihen, että pappi harrastaa liikuntaa, juoksee, suunnistaa. Kun sitten siinä löytyneessä vapaa-ajan lovessa hakeutuu lenkille ja se sattuu tapahtumaan iltapäivällä, niin saattaa syntyä harhainen yleistys, että kappalainen Keränen se vaan juoksee ja kirkkoherra Väkevä käy vain heittää tikkaa ja käy hirvijahdissa.
Papin roolille oli tietyt perinteiset odotukset. Kaikille rooliodotuksille en ole antanut periksi, vaan olen itsepäisesti pitänyt kiinni oikeudesta harrastaa liikuntaa, jopa kisailla siinä itseni ja tovereitteni kanssa. Liikunta on rikastuttanut myös sosiaalisesti. Olen saanut tutustua ihmisiin, joihin en olisi muuten tutustunut. Se on ollut jalkautumista ihmisten pariin. Liikunnan parissakin olen tahtonut olla pappi ja ihminen – pakottamatta ja tyrkyttämättä, saarnaamatta, mutta läsnä.
Nuorena pappina olin kritiikille herkempi. Vanhenevana pappina olen uskaltanut olla enemmän oma itseni, Jumalalta hahmoni ja muotoni saanut Kauko Matti Juhani Keränen. Nuorempana kun vielä hiuksiakin oli vielä enemmän, otin hiuksiini lievän pehmennyksen hoviparturiltani Arja Välimäeltä, koska näin hiuksia oli helpompi hoitaa, niin älähän ollakaan: joku sen huomasi ja palaute oli sen kaltainen, että olin menettänyt taivasosuuteni, kun kajosin Jumalan luomaan olemukseeni moisella tavalla. No nyttemmin hyväntahtoisesti nauran ja virnistän noille kokemuksille.
Ihminen, kristitty ja pappi
Identiteettiäni olen mieluusti hahmottanut uskontunnustuksen pohjalta ja nimenomaan uskonkappaleiden mukaisessa järjestyksessä. Ensimmäisen uskonkappaleen pohjalta uskossa Jumalaan Isään koen, että elämän ensisijainen kutsumus on olla ihminen. ”Sydäntäni ohjaa, anna minun, Herra, armossasi kasvaa, olla ihminen” virsi 509:4. Mitään sen hienompaa en tiedä kuin saisin olla ja tulla sellaiseksi ihmiseksi, jollaista Jumala on ajatellut, kun on minut isäni ja äitini kautta luonut.
Toisen uskonkappaleen pohjalta uskossa Jeesukseen Kristuksen haluaisin olla syntisenä armahdettu, kristitty ihminen. Se ei ole ihmisyyteen mitään lisää, se vain syventää ja vapauttaa ihmisyyttä. Jos kristillisyyteni nakertaa tai syö jotakin ihmisyydestäni, olen ymmärtänyt kristillisyyden väärin.
Kolmannen uskonkappaleen alueella uskossa Pyhään Henkeen koen, että kristillisessä seurakunnassa minulle on suotu ja minut on kutsuttu papinvirkaan. Kaikilla kastetuilla on kasteen ja uskon perusteella oikeus yleiseen pappeuteen. Olen saanut kutsun erityiseen pappeuteen hoitamaan sanan ja sakramentin virkaa. Koen siis näin identiteettini: ensin ihminen, sitten kristitty, ja vielä lisäksi pappi. Tässä järjestyksessä.
Huhtikuun toisena sunnuntaina 9.4.1978 menin Sarkatielle tervehtimään silloista lähetyssihteeriä, Aino Ojasta. Huomasin hänen kotinsa ilmoitustaululla pienen lehtileikkeleen Raivaajapatsaan paljastamisjuhlasta 5.6.1949. Tajunnassani välähti: sehän on minun syntymäpäiväni. Sitten välähti lisää: no niinhän sen pitää olla. Se vahvisti uskoani, että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun kuljen kirkonmäellä, kohtaan aina tuon ikätoverini uskollisesti paikallaan. Kun täytin 50 vuotta 5.6.1999, laskin seppeleen ikätoverilleni.
Seitsemän vuoden rytmi
Koen, että elämääni on rytmitetty seitsemän vuoden jaksoissa. Tämä ajattelu ei nouse kristinuskosta, vaikka seitsemän on pyhä luku siinäkin. Antiikin filosofit ajattelivat niin, esim. Solon. Tässä rytmissä ajatellaan, että ihmisen solut uusiutuvat seitsemän vuoden aikana hermosoluja lukuun ottamatta. Tämä rytmi on jaksottanut elämääni, ei pakosta, vaan olen sen huomannut vain menevän niin.
Seitsemän ikäisenä kouluun, 2×7 murrosikä, 3×7 opiskelu ja ammattiin valmistuminen, 4×7 muutto Urjalaan, 5×7 omakotitalon rakentaminen Viertotielle, 6×7 kappalaisen virasta kirkkoherran virkaan, 7×7 Luumäen kirkkoherranvaalissa niukka tappio Ukko-Pekan suvun paikalliselle vesalle Heikki Svinhufvudille, 8×7 avioero, 9×7 eläkkeelle siirtyminen. Rytmi kun rytmi, en sille mitään voi. Odotan mielenkiinnolla 10×7. Mitähän sitten?
”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia, aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa, aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään, aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua, aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla.” Saarnaaja 3.
Avioero on ollut kipeä asia, koska on kysymys papin avioerosta. Syyllisten etsiminen syntyy spontaanisti. Tällaisessa asiassa elinyhteisö synnyttää sellaisen huhumyllyn, jossa on riski jauhautua toimintakyvyttömäksi. Toisaalta yhteisö jauhaa, toisaalta se hoitaa. Ehkä eri tahot jauhavat, toiset hoitavat.
Olen kiitollinen siitä, että olen saanut hoitaa virkaani keskeytyksettä. Jumala on armahtanut minut armahtamaan myös itseäni, sallinut elämäni joutua säröille, mutta myös antanut voimia jatkaa.
Pappisvalan ja papiksi vihkimisen lupausten äärellä on joutunut itsetutkisteluun: ”Tahdotko edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa, ja elää niin, että olet esikuvana seurakunnalle?” Läheskään kaikessa en ole pystynyt elämään esikuvana seurakunnalle, mutta yhdessä olen yrittänyt: olen tahtonut olla esikuvana siinä, että papin julistama armo kuuluu hänelle itselleenkin. Vaikka en pysty täyttämään mittaa Jumalan edessä enkä ihmisten edessä, armo kuuluu minullekin. Saan aloittaa alusta. Saan julistaa armoa, joka ennättää aina kaiken edelle. Eikä se silti ole halpaa armoa, vaan se on maksanut Jumalan Pojan, Jeesuksen Kristuksen hengen.
Tältä armon pohjalta olen pystynyt jatkamaan haavoitettuna pappina. Seurakunta on armahtanut, itkenyt yhdessä itkuni ja iloinnut iloni.
Pappi tarvitsee seurakuntansa
Olen jäämässä eläkkeelle 1.4.2013. Ensimmäisen eläkepäiväni on aprillipäivä – kuten myös oli ensimmäinen työpäiväni 35 vuotta sitten. En usko, että Jumalan juttu silti olisi aprillia. Vielä ratkaisematon kysymys on, miten elän pappeuteni kanssa tulevaisuudessa. Jään virasta pois, mutta pappeus säilyy. Seuraajalleni haluan suoda rauhan. Tietyissä rajoissa haluan myös palvella seurakuntaa. Mutta pidän toki oikeutenani olla eläkkeellä ja elää niiden unelmien kanssa, joita tulevaisuudeltani vielä odotan ja jos niitä minulle ehkä suodaan.
Näiltä näkymin jään elämään Urjalaan. En osaa lähteä täältä pois, ellei kukaan vie. Täällä on suurimmaksi osaksi sosiaalinen lähiympäristöni. Täällä on seurakuntani, jota ihmisenä, kristittynä, pappina tarvitsen.
Kauko Keränen
väistyvä kirkkoherra