Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle. Siellä muuan kanaanilainen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: ”Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni.” Mutta hän ei vastannut naiselle mitään.
Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja pyysivät: ”Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa.” Mutta Jeesus vastasi: ”Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten.” Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: ”Herra, auta minua!” Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.” ”Ei olekaan, Herra”, vastasi nainen, ”mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot.” Siitä hetkestä tytär oli terve. Matt 15:21-28.
Koiranpenikan evankeliumi
(Kylmäkosken kirkko 21.2.2016)
Tämän päivän älyllisesti ja teologisesti tökkivää evankeliumia tahtoisin lähestyä koiranpenikan näkökulmasta.
Onhan meidän kulttuurissamme koiranpentu jotenkin hellyttävä. Mutta Uuden testamentin aikaisessa juutalaisessa ympäristössä se oli mieluummin koiranpenikka, ei niin kovinkaan lutunen. Kunnon juutalaiset tekivät selvän pesäeron Jumalan lasten ja koiranpenikoitten eli pakanoitten välillä. ”Autuaita ne, jotka pesevät vaatteensa: he pääsevät syömään elämän puusta ja saavat mennä porteista sisälle kaupunkiin. Ulkopuolelle jäävät koirat ja noidat, irstailijat, murhaajat ja epäjumalien palvelijat ja kaikki, jotka rakastavat valhetta ja noudattavat sitä.” Ilm. 22:15. Olikohan Jeesuskin vielä kiinni tässä samassa ajattelussa, kun hän sanoi – ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.”
Tänään meille käy ilmi, että joskus on tarve tehdä itseänsä ja asiaansa kovinkin kiivaasti Jumalalle tiettäväksi. Ihan tyrkyttää itseänsä. Paastonajan teksteissä huudetaan paljon. Jo sokea Bartimaios huusi entistä kovemmin: ”Daavidin poika, armahda minua”. Viime sunnuntain vanha latinankielinen nimi oli ”invocavit”, ”hän huutaa”. Psalmissa: ”Kun hän huutaa minua, minä vastaan.” Lähi-idässä käydessä tai median kautta huomaa, että huutaminen kuuluu siellä jo kanssakäymisen kulttuuriin.
Muuan kanaanilainen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: »Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni.» Mutta hän ei vastannut naiselle mitään. Tuon mainitun psalmin lupaus ei tuntunut pitävän paikkaansa. Kanaanilainen nainen huusi tyttärensä asiaa, mutta Jeesus ei vastannut. Opetuslapset siinä jo hermostuivat. Tee nyt jotakin. Tai lähetä menemään. Hän kulkee perässämme ja huutaa.
Eikä siinä vielä kaikki. Vaikenemista seuraa vielä tylympi sanallinen torjunta: »Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten.» Mutta nainen ei anna periksi. Jeesuksen tylyys näyttää vain vahvistuvan: »Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.»
Mistä on oikein kysymys? Jeesus ei tunnu olevan oikein oma itsensä. Emme odota häneltä tämänkaltaista käyttäytymistä. Onko hän noussut väärällä jalalla aamulla sängystä? Siiskö jokin inhimillinen selitys poikkeavalle mielialalle? Hän on siis Tyroksen ja Sidonin seudulla. Tienoo oli jo Elian aikana turvapaikkana. Menikö Jeesus sinne levähtääkseen, rauhoittuakseen? Mutta aina oli joku kimpussa. Hermostuuhan sitä vähemmästäkin. Tämä psykologisoiva selitys ei ehkä tunnu kuitenkaan ensi sijaiselta.
Ehkä olemmekin todistamassa sitä evankeliumin lähetyshistorian hetkeä, jolloin evankeliumin osoite selkeästi laajenee. Kristillisen kirkon syntyvaiheessa, siirtymävaiheessa, juutalaisuudella oli erityisasema. Israelin kansan kadonneet olivat etusijalla. Lasten leipä oli tärkeä. Mutta evankeliumi, elämän leipä, murenee nyt jo muillekin kuin juutalaisille. Kanaanilainen nainen tytttärensä asialla siinä kerjää jo meidänkin puolestamme oikeutustamme uskon elämän leivän murusiin. Jos se onkin vielä varsinaisesti ”lasten leipää” (siis juutalaisten), niin ”murusia”, ”palasia” jo tippuu pöydältä ”koiranpenikoillekin” (siis pakanoille). Ja nainen tyttärensä kanssa saa kuin saakin oikeutuksen niihin. Rakenteellisesti Matteuksen evankeliumissa nämä pöydältä tippuvat muruset sijoittuvat edellä olevan viidentuhannen ja jäljessä tulevan neljäntuhannen ruokkimisen väliin.
Tämän päivän aihe Rukous ja usko liittyvät mahdollisiin ja mahdottomiin asioihin. Joskus näyttää olevan tarpeellista tehdä itseänsä niin mahdottomasti Jumalalle tykö – huutaen, raivoten, kerjäten, kapinoiden… Onko se tarve ihmisen itsensä kannalta että saa raivota ja kapinoida, vai että Jumala sitä odottaa? Siitä ei monestikaan pääse selville.
Raivoa asiasi Jumalan kanssa, jos se sitä vaatii.
Koiranpenikan evankeliumi on tämä: Muruset tippuivat muillekin. Meillekin. Minullekin. Siinä se on.
Kauko Keränen, rovasti