Papin kaksi erilaista joulua
(Urjalan Sanomat 20.12.2013)
Olen ollut papin virassa 39 joulua, vuodesta 1974 vuoteen 2012. Vain yhtenä jouluna 1998 liikuntaan liittyvän tapaturman vuoksi olen ollut poissa jouluisesta viranhoidosta.
✼ ✼ ✼
Kirjoitin noina päivinä päiväkirjaani:
”Kaunis vapaapäivän aamu 16.12.1998. Näytti hyvältä lähteä lenkille eilisen märän ja loskan jälkeen. Postilaatikolla käymisen jälkeen tuntui jopa turvalliselta, koska yön aikainen kuulaus oli sitonut kosteuden kuuraksi jään pintaan.
Lenkille lähtiessäni oletus vahvistui. Adidas-tossuun oli hyvä pito. Suuntasin kulkuni perinteisimmälle reitilleni: Ruokola, 9-tien yli kohti Kampparia, Ikävalon metsäautotien kautta peltoaukeamalle, edelleen Tarpianjoen sillan yli ”Villamon silmukkaan”. Olen itse keksinyt nimen tielle, jonka varressa asuvat Lempiset, Sormuset, Rikkoset, Närväsen Simon ja Närväsen Tuomon perheet ja Kauko Kamppari. Kun ohitin ”Kaima-Kampparin talon, ja tulin risteykseen, joka viettää kaltevasti etelään päin. Aurinko paistoi suoraan edestä. Olo on huoleton ja rento. Tossun pitokitka hyvä.
Sitten se tapahtui… Yhtäkkiä erotan edessäni kosteutta tien pinnassa… ja huips. Jalat luiskahtavat alta myötämäen kiihtyvässä rytmissä. Jysähdän jäiseen tiehen vasemman pitkän selkälihaksen ottaessa vastaan putoamisen. Liu’un vauhdin vuoksi muutamaan metrin selälläni pitkin alamäkeä. Ilmat pihalle! Makaan hetken maassa ilmaa haukkoen. Lopulta sekuntien, ehkä kymmenien sekuntien päästä, saan vedettyä happea sisään. Pääsen ylös ihmeellisen helposti. Tunnustelen oloani. Raajat ovat ehjät, ristiselkä tuntuu toimivan, niska kunnossa… huokaisen helpotuksesta. Taisinpa selvitä ”lennosta” pelkällä säikähdyksellä. Jatkan matkaa. Huomaan, että juoksemisesta ei tule mitään. En saa riittävästi happea. Siispä kävelen. Siihen lyhyen pintahengityksen repimä happi riittää. Pimeävuoren mäessä huomaan, että pitää pysähtyä. Saamani happi ei riitä ripeään vastamäkikävelyyn. Lähestyn Ruokolan aluetta, kotiani. Käsiä on alkanut paleltaa, pelkästä kävelystä ei saa riittävästi lämmintä.”
Todellisuus valkeni tunti tunnilta katkenneeksi kylkiluuksi ja reiäksi keuhkopussiin, joka vaati keuhkoimua aluesairaalassa Forssassa. Tästä kokemuksesta olen kirjoittanut tunneperäisen päiväkirjan liki tunti tunnilta. Ei siitä enempää. Se oli erilainen joulu. Laulaminen ja juokseminen oli kiellettyä. Käveleminen sallittua. Se joulu oli lepoa ja rauhaa.
✼ ✼ ✼
Kun olin vuosi sitten viimeistä joulua virassa, ajattelin vapautuneella riemulla ja uteliaisuudella tulevaa ensimmäistä vapaata jouluani, jota ei sanelisi ajattoman työn ilo ja ies. Mitä se olisi? Missä viettäisin jouluni? Kenen tai keiden kanssa? Yksin?
Tähän tulevaan joulun odotukseen onkin yllättäen hiipinyt pitkin syksyä pieni pelko. Se on sidoksissa eläkkeelle jäämisen aiheuttamaan työstä ja työtovereista luopumiseen. Tämä luopumisen kipu on luovinut sieluuni luvatta. Nyt kun joulu olisi vapaa, tuntuu siltä, että en osaa elää sitä. Sieluni on ollut niin kokonaisvaltaisesti sidoksissa liki 40 vuoden joulunviettotapaani, että olen nyt hukassa. Ihan niin kuin jouluevankeliumin ytimessä. Hämmennyksissä. Neuvottomana. Pelokkaana.
”Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle.” Luukas 2. Pelon valtaamalle kuuluu jouluviesti: Älä pelkää.
Nyt on opeteltava elämään toista erilaista joulua toisesta näkökulmasta. Jouluaatto avautunee Suomen Turussa, jossa poikani asuu perheensä kanssa. Joulurauhan julistukseen on mahdollisuus mennä nyt paikan päälle. Urjalan rakas kirkko kutsuu kyllä jouluaamun palvelukseen tänne. Seurakuntaperheeni on täällä. Nähdään kirkonmäellä. Olen riippuvainen teistä.
Kauko Keränen