Kauko Keräsen verkkosivut

Satavuotias Suomeni

 

Koska uusi Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas –elokuva raottaa nykysukupolven versiossaan enemmän siviilielämän puolta mm. Rokan ja Kariluodon perhe-elämän näkökulmasta, rohkenen minäkin tässä puheenvuorossani peilata suhdettani satavuotiaaseen Suomeen oman henkilöhistoriani kautta. Historioitsija Teemu Keskisarja haluaa kirjoittaa Suomen kohtalonhetkien historiaa suurtaistelujen pienten ihmisten kautta, ns. mikrohistoriaa mm. kirjassaan ”Raaka tie Raatteeseen. Suurtaistelujen ihmisten historia”. Näiden pienten ihmisten kanssa olen minäkin ehtinyt elämään.

 

Olen 68 vuotias ja olen saanut elää elämäni ilman välitöntä sotaa. Välillisiä muistikuvia sota-ajan Suomeen on kyllä kohtalaisesti. Linkkeinä tuohon sota-ajan Suomeen ovat olleet nämä pienet ihmiset, ensisijaisesti 1918 syntynyt suomussalmelainen isäni Veikko Artturi ja kaksi enoani Parikkalasta, Väinö Ilmari Terävä 26.12.1918 ja Aaro Johannes Terävä 9.1.1921, heidän kirjeenvaihtonsa äitini kanssa.

 

Nuorempi enoni Aaro kaatui 30.8.1941 jatkosodan hyökkäysvaiheessa Kannaksella. Vanhempi enoni Väinö haavoittui niin, että kranaatin sirpale meni nenän juuresta ja toinen niskan puolelta, mutta hän selvisi elämään sotainvalidina ja huolehtimaan itsestään ja muista läpi elämän. He ovat olleet minulle eläviä linkkejä sota-ajan Suomeen, talvi- ja jatkosodan lähimikrohistoriaa.

 

Isäni

 

Isäni oli kirjoittanut muiston vuodelta 1939. Hän oli tuolloin 21-vuotias. Tämän muiston kirjoittaessaan 1983 64-vuotias.

 

Muisto 1939 Kainuun Sanomat 1983 – N:o 94 - 7

 

”Elettiin marraskuun viimeistä päivää 1939. Siihen aikaan ei ollut tiedotusvälineitä monessakaan talossa. Asuin silloin syntymäkodissani. Aamuvarhaisella tuotiin viesti naapurista Soidinvaarasta, kun siellä oli radio, että Helsinkiä on pommitettu, sota oli syttynyt. Kaikki menivät ymmälle, kukaan ei osannut tehdä mitään. Alkoi kuulua valtava melske Raatteesta ja Juntusesta päin. Silloin oli kansakoulu Näätälässä Nikkari-Antin pirtissä. Siellä olivat myös Luttulan talojen lapset. Kukaan viranomaisista ja vanhemmista ihmisistä ei älynnyt, että lapset on saatava pois sodan jaloista. Minulle poikaressukalle annettiin määräys (luullakseni ylhäältä): nyt toimi ja toimi nopeasti, lapset on saatava pois. Lähdin juoksemaan naapuriin Voitonkunnaalle ystäväni Martti Helttusen luokse. Sanoin hänelle, että lähde kaveriksi hakemaan lapset pois Näätälästä. Hän suostui pyyntööni. Muistaakseni juoksimme pikkuhiljaa koko matkan 6 km.

 

Kun saavuimme perille, oli tunti menneillään. Kopautin pari kertaa oveen, nykäisin oven auki, karjaisin: Sota on syttynyt, Luttulan talojen lapset mukaan. Silloin katkesi tunnin pito muutamiin sekunteihin. Lapset olivat valmiit uskomattoman pian mukaamme.

 

Kun tänä päivänä ajattelee tätä tosi tapausta, niin se tuntuu käsittämättömältä. Ei edes opettaja tiennyt, mistä on kysymys. En muista mikä oli opettajan nimi. En muista myöskään, keitä olivat ne lapset, jotka haimme Martin kanssa. Jos olisitte niin hyviä ja kertoisitte, jos olitte siinä joukossa. Tätä tietä saisimme selville koko sakin.

 

Kun lähdimme Näätälästä, sanoin lapsille, että nyt mennään ja mennään lujaa. Laitoin lapset jonoon kuin parempikin johtaja, asetuin itse jonon keskelle. Sanoin Martille, että jää sinä hännille, pidä huoli, että kukaan ei jää sakista. Tarkkailin lasten kestokykyä keskellä. Lapset juostessaan valittivat, että kirjat eivät pysy laukussa. Sanoin, että heittäkää menemään, niitä ei enää tarvita. Siellä ovat tänäkin päivänä Myllylammin ja Näätälän välillä.

 

Kun saavuimme kotiin, Raatteesta päin sodan melske läheni jatkuvasti. Lähdimme Palovaaraan ja edelleen tuntemattomaan. Kun saavuimme Palovaaraan, se oli yhdestoista hetki. Omat joukot vetäytyivät, heitä oli tie täynnä. Sotilailla oli vakavat ilmeet. Ei kuulunut sakista pulinaa. Näin joukossa joitakin tuttuja. Mieleeni on jäänyt Väinö Auvinen, hän ratsasti hevosella.

 

Sinne sekaan mekin työnnyimme, olimmehan samaa Suomen kansaa. Kenties samat ajatukset kaikilla: aika oli vakava. Kun ylitimme Haukiperän ja olimme jonkin matkaa menneet Hyrynsalmea kohti, paloi Suomussalmen kirkonkylä.

 

Tätä muistoa ei tarkoitettu sankariteoksi, vaan ihmisten mietittäväksi, että miten yksinkertaista poikaressukkaa voidaan käyttää välikätenä vakavassa asiassa. Veikko Keränen.

 

Tämä siis talvisodan syttyessä. Isäni oli silloin kotona. Sotilaspassin mukaan hän oli sittemmin kutsunnassa 26.3.1940, astui vakinaiseen palvelukseen viikon päästä 3.4.1940. Pituus 163 cm, paino 58 kg, silmien väri sininen, saappaan numero 43, kaasunaamarin numero 2. Osanotto taisteluihin: Etenemistaistelu Repola-Rukajärvi. Lääkintämiehenä ja sairaan kantajana. Vapautettu vakinaisesta palveluksesta 2.4.1942. Sittemmin rajajääkärinä 8.7.1945 saakka. Kohtasi tuona aikana tulevan äitini Parikkalasta. Sotasaaliina mandoliini ja äitini Eevi Maria Terävä.

 

Muistan nuoruudesta elävästi isäni ja hänen sotakavereittensa debriefing-keskustelut, joissa he kävivät läpi sota-ajan kokemuksiaan yhä uudelleen ja uudelleen. ”Kansa taisteli, miehet kertovat” oli lehti, jota isä luki lehden loppumiseen saakka 1985. Koko lehden sarja löytyy muuten netistä näköispainoksena. Lehdet olivat osa sotakokemusten käsittelyä. Isäni joutui tehtävässään elämään hyvinkin traumatisoivia kokemuksia. Vielä loppusuoralla ollessaan vanhainkodissa hän saattoi havahtua oven paukahtaessa: Tykitkö ne siellä jyskävät? Isäni – yksi pieni ihminen satavuotiaan Suomemme kohtalonhetkissä.

 

Kun isäni osti tilan Raatteen ja Purasjoki-linjan maisemista ollessani kymmenvuotias 1959, välitön linkki sota-ajan Suomeen olivat sodan jäljet lähimetsissä huopatossuista punatähtisiin kypäriin, kranaatteihin ja patruunalippaisiin. Sain tulla varjelluksi niihin liittyvistä turvallisuusriskeistä.

 

Maa- ja metsätilalta isä ja äiti ovat jättäneet perinnöksi kovan yrittämisen ja periksi antamattomuuden, uskon elämään, luonnon kunnioituksen metsästyksen, kalastuksen, marjastuksen, metsänhoidon kautta. !960-luvulla tila on Vihurin koetilana. Tuo tila on edelleen meillä kahdella veljeksellä ja yritämme hoitaa sitä pyhällä kunnioituksella.

 

Olen kiitollinen mies, joka olen saanut elää ilman lähellä olevaa sotaa. Annan tunnustuksen edelliselle sukupolvelle heidän uhrauksistaan ja Suomen jälleenrakentamisesta. Rukoilen, etteivät lapseni ja lapsenlapseni koskaan kokisi sitä, mitä heidän iso(iso)vanhempansa ovat saaneet kokea.

 

Enoni

 

Aaro Johannes Terävä, 9.1.1921, kaatui jatkosodan hyökkäysvaiheessa Karjan kannaksella Viipurin vapauttamisen aikoihin 30.8.1941 20-vuotiaana. (Kaatumisilmoitus kapteeni Arvo Aholan allekirjoittamana, myöhemmin everstiluutnantti ja Mannerheimin ristin ritari). I AK/ JR7/ II pataljoona, siirtyi Sortavalasta Kannakselle 23.8.1941. Äitini kuoleman jälkeen löysin kirjeenvaihdon kesältä 1941 Singerin ompelukoneen holvikaarimaisen puukannen alle taltioituna. En tiennyt siitä aikaisemmin mitään.

 

Kenttäpostia 25.7.41

Neiti Eevi Terävä

Rekijoki

Terttilä

Läh  Stm Terävä A, 1. KpK 3670

 

Terve taas Sisko 20/7 41

 

Ajattelin tässä taas piirtää sinulle muutaman rivin kun on niin hyvää aikaa. On tässä ollut sellaista pientä kiirettä noiten vinskien kansa kun eivät anna oikein olla rauhassa. Täällä on aika mennyt hyvin vaikka tykit täällä lyövät rumpaa ja KK soittaa viulua. Alussa tuntui vähän oudolta mutta nyt tähän alkaa tottua. Minä olen voinut hyvin koko ajan. Ja sain tässä joku päivä sitten Väinöltä kirjeen ja hän on myös säilynyt terveenä. Mutta oletkos sinä sisko saanut kirjeitä minulta kun minä en ole saanut kun sen kirjeen jonka olit jo kirjoittanut viime kuussa tähän mennessä. Minä laitoin eilen sinne kotiin vähän rahaa kun täällä ei tee rahalla oikein mitään kun ei saa muuta kun jonkun askin tupakkaa aina silloin tällöin vaikka ei täällä ole sen puutetta kun antavat talon puolesta sitäkin. On minulla ollut nyt kaikkea riittävästi mutta rahaa oli vähän liikaa niin laitoin liikoja pois jos ne onnistuvat tulemaan.

 

Ja kirjoita heti kun saat ne rahat ne menevät Rekijoelle. Ja onkos Isä jo palannut pois sairaalasta vai on Hän vielä Helsinkissä. Kirjoita.

 

Terveiset täältä tuli linjalta kaikille tutuille. Terveisin Lähettäjä Stm Terävä Aaro.

 

 

Kannaksella 26/8 41

Rakas Sisko

 

Parhaimmat kiitokset sinulle siitä paketista jonka sain tänään kyllä ne korput oli hyviä saikan kanssa. Monet kiitokset nyt kaikista mitä siinä paketissa oli. Mites te olette jaksanut ja olettekos ollut terveenä. Minä olen voinut hyvin. Nyt me olemme täällä lähellä Viipuria me tulimme tänne 23 päivänä sieltä Sortavalan suunnalta. Kuljimme sieltä Syväaron ja Simpeleen kautta, mutta en päässyt käymään kotona kun autolla tulimme. Jos olisimme tulleet jollakin muulla ajoneuvolla niin olisin varmaan käynyt kotona. Kyllä ne maisemat oli paljon muuttunut ei tahtonut oikein enää tuntea koko koti seutua.

 

Kyllä siellä Poutalassa oli talot melko ehjät että kyllä kai se meitänkin koti voi olla ehjänä ja pian voitte päästä kotia asumaan.

 

Onkos nyt Väinö kirjoittanut äskettäin minä en ole saanut moneen päivään häneltä kirjettä. Sain tässä illalla Maurilta kirjeen ja hän sanoi olevan terveenä ja voivan hyvin. Jokos teille on tullut mitä tietoa että koska te muutatte pois sieltä Hämeestä. Kyllä kai isä käy ensin katsomassa kotia ennen kun tulette asumaan, että voiko siihen tulla asumaan.

 

Ja nyt ei tässä muuta olekaan tällä kertaa kun hyvää vointia ja paljon terveisiä teille kaikille.

 

Kerro kaikille tutuille terveisiä.

Näkemiin Sisko

Kirjoita

Veli

 

Vanhempi enoni Väinö Ilmari haavoittui Tali-Ihantalan taistelujen aikoihin heinäkuun alussa 1944, 9.7.1944. Viikkoa myöhemmin hän kirjoitti kirjeen siskolleen, eli äidilleni. 18.7.1944 leimatussa kirjekuoressa lukee: Neiti Eevi Terävä, Syväaro, Poutala.

 

Rakas Siskoni

Seinäjoella 16.7.1944

 

Tuhannet parhaat terveiseni täältä sotasairaalasta, jossa nyt olen. Rupesin kirjoittamaan muutaman rivin sinne kotiin. Olen ollut toista päivää täällä. Tulimme perjantaiaamuna varhain junalla siitä Syväaron ohi. Minulla ei ole enää mitään suurempia tuskia. Kyllä niitä aluksi olikin tarpeeksi. Rupeaa se tästä paranemaan päivä päivältä. Kyllä täällä on hyvä olla näin sairaana, on hyvä hoito ja myös hyvät ruuat.

Tänä iltana tulee juuri viikko, kun haavoituin. Toinen sirpale meni vasemman silmän alapuolelta sisään ja toinen vasemman korvan vierestä. Toivottavasti silmäni jää terveeksi, kyllä sillä näen vielä. Pääni on nyytissä, ollut siitä asti. Toisella silmällä näen tätä maailmaa ja kun kädet ja jalat on terveenä, on hyvä.

No kuinka siellä kotona nyt jaksetaan? Olettehan olleet terveenä? Joko siellä heinää tehdään? Varmaankin kun on näin pitkällä jo heinäkuu. Kyllä nyt on kuin toisessa maailmassa, ei kuulu kranaattien vihellykset, vaan on niin rauhaisaa. Radiosta saamme kuulla kaikki uutiset ja muut.

Lopetan tällä kertaa. Paljon terveisiä ja hyvää ja hauskaa kesää.

 

Monin parhain terveisin Veli

Kirjoita kun saat tämän

 

Väinö-enoni pysyi poikamiehenä elämänsä loppuun asti. Asui Parikkalan Ristiharjussa, jossa opiskeluaikanani vierailin useita kertoja Helsingistä käsin.

 

Siinä pala sota-ajan mikrohistoriaa, kolmen pienen ihmisen kautta, kansakunnan kohtalonvaiheissa. Kunnioituksella ja kiitollisuudella muistan heitä, osana Suomen satavuotiasta historiaa.

 

Eläköön! Eläköön! Eläköön!

 

Kommentit(0)