Kauko Keräsen verkkosivut

Karjalaisen kansan ikävä

(Karjalaisen kansan messu Humppila 5.6.2014) 

”Siksi myös Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään. Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen. Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee.” Hepr. 13:12-14.

Kun viialalainen Kierkegaard-ystävä ja kirjailija Torsti Lehtinen piti radiohartautta muutamia vuosia sitten, hän hartautensa lopuksi ilmoittaa, että lauletaan virrestä... Radiosta alkaa kuulua muolaalais-somerolaisen Unto Monosen tango ”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, missä onnen kaukorantaan laine liplattaa. Missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan, siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan”. Monella hartauden kuulijalla loksahti ehkä leuka alas yllättävästä ja  häkellyttävästä virsivalinnasta. Yhtäläisyys virteen epäsovinnaisuudessaankin on vahva.

Mainittu tango voidaan ehkä ymmärtää pelkästään onnettoman rakkauden tulkintana, mutta ehkä myöskin jonnekin kauas kaikonneen paratiisin iänikuisena ikävänä ja kaipuuna, paratiisin, jossa huolet voi unohtaa. Paratiisi jää vain loppumattoman kaipuun tasolle. Siivetön maan vanki ei sinne pääse muutoin kuin ajatuksissa.

Usko on ikävöimistä. Näin on koettu erityisesti herännäisyydessä. Kristinoppimme tulkitsee samaa sanoessaan: ”Kristukseen uskomme, kun ikävöimme hänen luokseen, luotamme hänen armolupauksiinsa ja sydämen halulla otamme hänet vastaan Vapahtajanamme” (72). Tässä iänikuisessa ikävöimisessä, taivaskaipuussa,  on Monosen tangojen ja kristillisen uskon eräs yhteinen nimittäjä. ”Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee.”

Väitetäänpä uusissa tangotutkimuksissa, että Monosen tango Satumaa on musiikillisesti sukua gregoriaaniselle kirkkomusiikille. Onpa jotkut vakavissaankin yhä uudelleen ehdottaneet tämän laulun ottamista luterilaiseen virsikirjaan.

Monosen tangot käsittelevät suuria tunteita: rakkautta, ikävää, surua, kaipausta kaukana olevaan onnenmaahan. Luonto ja luonnon elementeistä erityisesti vesi, sade, itku koetaan puhdistavina ja hoitavina. Metsä personoituu sielunhoitajaksi. ”Hiljainen tango sateessa soi”. Sade, itku tulee joskus lähelle katumusta. Siitä tulee synnintunnustus ja anteeksipyyntö: ”kuljin omani ohi”, ”mulle anteeksi suo”.

Tangot olivat sodanjälkeisiä selviytymiskeinoja, -strategioita, vahvaa hoitavaa katharsista, tunteenpurkausta. Iskelmä - itkelmä - itkuvirsi. Olisiko tuossa sanaleikissä ja rinnastuksessa hivenen tottakin?

Te karjalaiset olette tuntevia ihmisiä. Itku ja ilo ovat teille toisiaan lähellä olevia tuntoja. "Luoja meil o ilo suont,/ naurulahjakii hää luont./ Miksei oltas ilosii,/ kaikest Luojaa kiittävii", riimittelee joku teistä. Me nauramme ja itkemme samanaikaisesti. Ne tunteet ovat meillä herkässä. Ne ovat suurenmoisia lahjoja. Luoja ne o teil suont! Ne ovat auttaneet meitä selviytymään monissa vaikeissa tilanteissa. Miksemme olisi aidosti omia itsejämme?

"Karjalan siirtoväki lisäsi myös seurakunnallista aktiviteettia". Näin Urjalan seurakunnan seurakuntakertomuksissa 1940-luvulla. Kirkossa kävijöiden määrä kasvoi. Luojan lahjat, Itku ja ilo, löysivät luonnollisen ympäristön myös kirkosta ja sen alttarilta.

Kauko Keränen

Kommentit(0)