Kauko Keräsen verkkosivut


Häpeämätön pyyntö

(Urjalan Sanomat 22.5.2014) 

 

Ensi sunnuntai on rukoussunnuntai. Sunnuntain yhdessä evankeliumissa Jeesus sanoo:

 

”Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: ’Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.’ Toinen vastaa sisältä: ’Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.’ Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee." Luukas 11.

 

Pyytäminen ei ole aina helppoa.

 

Pyytäjä ottaa aina riskin: hän luopuu täydellisestä itseriittoisuudesta, hän suostuu, alistuu toisen armoille. Ei ole helppoa tunnustaa, etten tule omillani toimeen, että elämän eväät ovat loppuneet. Rukous on riippuvaisuuden tunnustamista. Jumala, minä tarvitsen sinua, en tule yksin toimeen.

 

Pyytämisen vaikeuteen sisältyy myös pelko. Entä jos tulen hylätyksi? Onko yleensä tässä todellisuudessa joku, joka kuulee rukoukseni? Jos onkin, niin entä jos se sanoo: älä häiritse minua, olen nukkumassa, en voi nousta?  Ja auttaako rukous yleensä? Muuttaako se mitään? Hector laulaa tutussa laulussa: Niin kuunnellaan vaan taivasta, se vaikkei vastaakaan. On nukahtanut Jumala, tai jatkaa luomistaan… Missä piileskelet, Jumala? Ootko sisälläni, vai ulkopuolella. Vai kaiken takana?

 

"Vaikka hän ei nousisikaan antamaan pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää".

 

Miksi sitä pitää hellittämättä pyytää? Sanatarkasti alkukielelle uskollisena: ”häpeämättä” pyytää? Miksi pitää häpeämättä, häikäilemättömästi pyytää. En minä tiedä. Onko se sen testi, että olen aidosti asialla, vakavissani? En minä tiedä. Sen vain uskon, että Jumala on, että hän kuulee meitä, että hän vastaa meille - omalla tavallaan ja omalla ajallaan.

 

Tämän olen elämässäni rukouksesta tähän mennessä oppinut: Jumala ei ole rukoustemme sätkynukke eikä juoksupoika. Ammennuskauha ei ole meidän käsissämme, vaan Jumalan käsissä. Hän on suuri Jumala ja minä pieni ihminen. Hän on ottanut minun asiani omaksi asiakseen, mutta hän hoitaa sitä minun asiaani niin kuin hän itse tahtoo eikä niin kuin minä tahdon.

 

Rukoillessamme me todella suostumme Jumalan armoille, mutta hyville armoille. Häpeämättömänkin rukouksen nöyryys on tässä: tapahtukoon sinun tahtosi.

 

Kauko Keränen

 

Kommentit(0)